Monet puhuvat kuinka hermot menee kaikenmaailmaan mahantaputtelijoihin. Itse en tätä niinkään kamalana ole kokenut, joskaan kukaan tuiki tuntematon ei onneksi ole mahani kimppuun hyökännyt. Minulla alkaa hermot palamaan kaikkien kauhisteluun, kun meillä on koira. Useammalta taholta olen kuullut kauhistelua miten pärjäämme pienen lapsen ja koiran kanssa. Heidän mielestään tulee varmasti ongelmia ja vauva vähintäänkin tukehtuu koirankarvoihin, jos ei suoraan joudu meidän suden suuhun.. Voi helkkari!! On niitä aika paljon lapsiperheitä, joissa on koira!!  
Kaiken huippu oli kuitenkin tänään, kun naapurimme (joka yleensä juuri ja juuri morjestaa pihassa) tuli juttelemaan ja kyselemään raskauskuulumisia. Olin kuin puulla päähän lyöty, en uskonut hänen edes kiinnittäneen huomiota kasvaneeseen vatsaani, saati tietävän nimeäni. Montaa sanaa ei kyllä ehditty vaihtamaan, kun hän jo kysyi, että aiommeko koiran kuitenkin pitää? Mitä? Luuleeko joku todella, että lemmikki on este perheenlisäykselle? Katsoin häntä hieman kieroon samalla, kun vastasin että tottakai pidämme! Ja vastauksen saatuaan hän tuijotti minua kuin hullua.
Isäni yllätti minut tässä kerran oikein todella, kun hän totesi, että siinä riittääkin minulla syksyllä töitä koiran ja Mintun kanssa. Lausahdus ei ollut ollenkaan sellainen kauhistunut niinkuin olen tottunut kuulemaan, vaan enemmänkin hyväntahtoinen toteamus. Ja hän sanoi vielä Minttua Mintuksi, minulla kun on välillä ollut tunne, ettei hän edes muista kumpi sieltä on tulossa, saati millä nimellä olemme tulokasta kutsuneet.. Meidän äitejä täytyy vielä sen verran puolustaa, etteivät hekään pahemmin koiraa kauhistele, kun turre on molempien sydämet sulattanut. Välillä kyllä ajattelen, että ainakaan oma äitini ei ihan kaikkia koiraperhe pelkojaan minulle ääneen edes uskalla sanoa.                                                                                                  
No tunnustettakoon, että meidän turre ei ole se maailman rauhallisin tai hyvä tapaisin yksilö, mutta kuitenkin selvästi lapsirakas. Itseltänikin aika usein hermo menee ja uhkaan tehdä siitä rukkaset, mutta on se silti meidän rakas karvakorva, jota en oikeasti antaisi pois mistään hinnasta! En tietenkään voi 100 prosenttisen varma olla miten se reagoi, kun vauva syntyy, mutta itse vakaasti uskon että kaikki käy hyvin! Ja uskon siihenkin, että Mintusta ja  meidän karvaturresta tulee erottamattomat ystävät. Mutta kyllä ottaa pattiin, kun puolisukua on kauhun vallassa meidän koiran suhteen.