Tunnusta, että joskus mietin mitä meidän yhteiselosta tulee, mutten koskaan epäillyt etteikö se sujuisi. Ainoa syy koirasta luopumiseen olisi lapsen allergia, mutta sitäkään en etukäteen halua ajatella. Koira oli ja on edelleen perheemme jäsen, vähän niinkuin toinen lapsi. Rakkaus karvaturria kohtaan ei ole hiipunut, vaikka pakko on myöntää että vähemmälle huomiolle se on vauvan myötä jäänyt.
Y
hteistä taivalta vauvallaja koiralla on nyt jo
11 kuukautta,
molemmat ovat hengissä
ja voivat hyvin!
Heistä on tullut
erottamattomat
ystävykset!
Miten tähän on päästy:
Jo raskausaikana huomasin muutoksia koirassamme, mahani kasvaessa koira selvästi rauhoittui. Se ei enään hyppinyt täydestä vauhdista sohvalle suoraan syliin, eikä eteisessä noussut takajaloilleen halaamaan, kun tulin kotiin. Selvästi se varoi vatsaani, aavisti että jotakin siellä on. Heti vauvan synnyttyä, ukko toi mukanaan sairaalasta vauvantuoksuisia harsoja kotiin nuuskittavaksi. Ja niitähän todella nuuskittiin! Ja nuuskutus vain yltyi, kun vauva vihdoin kotiin tuotiin. Ensi kohtaamisesta alkaen kaikki on sujunut hyvin. Ensimmäiset viikon koira toimi meillä itkuhälyttimenä, :) kun vauva päästi pienenkin inahduksen niin koira riensi katsomaan mikä hätänä.
Minkäänlaista vaaratilannetta ei olekoskaan ollut koiran suhteen, mutta
en kyllä ihan heti uskaltanut jättää
niitä kahden samaan tilaan. Vauvan
kasvaessa kuitenkin rentouduin enkä
enään ollut ollenkaan niin tarkka.
Koira otti vauvan heti perheen
jäseneksi.
Kun meillä kävi vieraita vauvaa katsomassa, oli koira tarkkana, jos joku otti nyytin syliin. Koira istu tiiviisti vieressä tai kulki perässä, kuin vahtien vauvaa tai sitten se istui ulko-ovella, sen näköisenä että ulos et ainakaan sitä vie, se on meidän vauva. :)
Oli jännä huomata myös kuinka koira erotti omat ja vauvan lelut, se ei ole koskaan syönyt mitään vauvalle kuuluvaa. Ennen vauvan syntymää kaikki uudet lelut kiinnostivat sitä kovasti ja silloin ajattelin, että on kova homma aina kerätä kaikki jonnekin piiloon koiran hampailta, mutta eipä ole tarvinnut.
Ulkoilu koiran ja vaunujen kanssa oli alkuun täysi katastrofi! :) Etenkin jos yksin yritin molempia hallita, kun ukko oli mukana niin pikkuhiljaa koira tottui vaunuihin. Se ymmärsi kävellä vierellä, eikä poukkoillut vaunujen eteen, mutta kyllä naapureilla oli varmasti naurussa pitelemistä aluksi ja voi niitä ohikulkijoiden kauhistuneita katseita... :)
Mietin kuinka käy sitten,kun tyttö lähtee liikkumaan?Miten koira suhtauttu, kun tyttö huomaa koiran lelut ja
kupit? Se oli oikeastaan ainoa huolenaiheeni tässä
asiassa ja turhaan huolehdin! Tyttö oli jo siinä
vaiheessa niin tiivistä koiran perhettä, ettei se ollut
moksiskaan, vaikka vinkulelu päätyi välillä vauvan
suuhun. Nuilla kahdella on myös yhteinen leikki,
"otan vinkulelun kaverilta", koira ottaa lelunsa varovasti
lapsen kädestä ja sitten tyttö ottaa sen takaisin koiran
suusta ja hetken päästä koira taas havittelee leluaan
takaisin. Toisinaan ne kipittävät peräkanaa ympäri
asuntoa, yleensä koira koittaa edellä vielä leluja piiloon..
Tähän täytyy todeta, että kaikki eivät sen leluihin ole
saaneet koskea.
toisinaan turhankin rajusti käy sitä hellimässä,
kiipeää nukkuvan koiran selkään tai konttaa
hännän yli.. Aina olen tarkkaillut tytön käytöstä
koiran luona, torunut kovista otteista ja neuvonut
kuinka nätisti silitetään, olen tytön myös pois
hakenut, jos koira on sen näköinen että "äiti auta".
Kovasti tyttö tykkää halata ja se vasta hellyyttävä
näky on, kun tyttö painaa päänsä vasten
koiraa ja sanoo "aaijaai".
Vesikuppi on edelleen tytöstä todella kiinnostava ja sinne se suuntaakin "uimaan" aina kun vain mahdollista. Parikertaa meillä on ollut vedenpaisumus keittiössä, kun tyttö on sinne ehtinyt läiskyttämään. :) Ja vaikka olen vieressä niin tässä asiassa ei mikään kielto ja komennus tehoa.
Meillä on siis kaikki sujunut vauvan ja koiran kanssa paremmin kuin hyvin, oikeastaan yliodotusten! Mites teillä muilla?
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.