Jaaha, kerrataanpa kahden viikon takaisia tapahtumia... Kaikki alkoi siis tiistai iltana 20.9.
Pitkän ja raskaan kauppojen kiertely reissun jälkeen huomasin vessassa limatulpan irronneen. Ensimmäinen ajatus oli, että se on menoa nyt, mutta sitten jo muistin että sehän voi irrota viikonkin ennen synnytystä.. Vähän myöhemmin, puoli yhdeksän aikaan vatsassa alkoi tuntua outoa ohimenevää kipua. En tiennyt mitä se oli, nipisti ajoittain oikein kunnolla. Ajattelin sen johtuneen pitkästä päivästä ja minimaalisesta ruoan määrästä mitä olin päivän aikana syönyt. Toisin sanoen koin sen nälästä johtuvaksi mahakivuksi. Nipistelyt jatkuivat koko illan ja pikkuhiljaa tihenivät. 11 aikaan päätin hiipiä sänkyyn, enkä vieläkään ajatellut että kyse olisi supistuksista..

Makuuasennossa kipu kuitenkin tuntui paljon pahemmalta ja ennen puolta yötä sanoi ukolle, että nyt sattuu!! Hän kysyi että meinaatko että nyt tulee lähtö? Aloin siinä vaiheessa itse varmistella ukolta, että millaisia niiden supistusten piti olla ja kuinka tiheään, että pitää lähteä? Niinhän siinä kävi, että tarkistin netistä milloin sairaalaan tulisi lähteä ja sen jälkeen aloin ottaa aikaa niiden kestosta. Pian totesin ukolle, että lähdeppäs käyttämään koiruus lenkillä, kyllä me tänäyönä lähdetään!! :) Kiirettä emme pitäneet, minä aloin pakata edelleen vaiheessa ollutta sairaalalaukkua ja ukko taisi partansakin vielä ajaa...
Matkalla sairaalaan poikkesimme ABC:ltä hakemaan eväitä mukaan ja ukolle kahvia. Silloin huomasin että kyllä sitä ukko-kultaa kaikessa tyyneydessä pikkuisen jännitti, kun hän autoon palattuaan huomasi unohtaneensa sen kahvin! ;D heh

Sairaalassa olimme kahden aikaan yöllä. Synnytysvastaanotolla kätilö otti meidät aika tympeästi vastaan ja töksäytti tylysti, "mikäs sulla?" Ilmoitin hölmistyneenä, että supistaa. Muutaman muun kysymyksen jälkeen hän ilmoitti, että isä saa mennä käytävään odottamaan. Jätin pissanäytteen ja pääsin käyrille. Supistuksia tuli noin 6 minuutin välein, kohdunsuu oli 2cm auki ja kaula jo tiessään. Sain sairaalavaatteet päälle ja suoli tyhjennettiin. Kello oli jotain yli kolme ja minulle sanottiin, että ennen viittä pitää tulla takaisin käyrille. Jos supistuksilta vain pystyn niin saisin käydä vaikka ulkona kävelyllä. Ja mehän käytiin haukkaamassa raitista ilmaa, pystyssä oli kaikkein helpointa olla. Supistukset kävivät jo aika kivuliaiksi viiteen mennessä. Makuulla oli kamalaa, kun taas mitattiin supistuksia ja vauvan sydäntä. Kohdunsuu oli reilun 3cm auki. Sanoin kaipaavani jo jotakin helpotusta tuskallisiin supistuksiin ja niinpä meidät saatettiinkin synnytyssaliin klo 5:30.

Synnytysvastaanotolle mennessämme siellä ei ollut ketään muuta, mutta muutamassa tunnissa odotusaulaan oli kerääntynyt lähes kymmenen synnyttäjää. Meillä kävi kaikin puolin hyvä tuuri, saimme nimittäin viimeisen vapaan synnytyssalin ja myöhemmin viimeisen vapaan paikan osastolta. Kyllä sääliksi kävi niitä jotka osastollakin päiväsaliin sijoitettiin vauvan kanssa.

Lämpöpussin ja ilokaasun avulla pärjäsin alkuun hyvin. Kätilöillä oli 7 vuoron vaihto ja odotimme, että aamuvuorolainen tulee tarkistamaan kohdunsuun tilanteen. Se oli 5 cm auki. Klo 8:15 paikalle tuli lääkäri joka pisti epiduraalipuudutuksen. Se pistäminen sattui aivan sairaasti, mutta itse puudutteen laittoa ei edes huomanut. Kymmenessä minuutissa kivut katosivat ja taisin jopa torkahtaa hetkiseksi. Tunnin kuluttua klo 9:15 lääkäri tuli puhkaisemaan kalvot ja lapsivedet menivät. Kymmeneltä supistuskivut alkoivat palata ja sain toisen annoksen epiduraalia klo 10:17. Kohdunsuu oli tuolloin 7 cm auki. Ukko lähti hermosauhuille ja hakemaan kahvia, kätilö naapuri saliin auttamaan.  En tiedä torkahdinko taas hetkeksi tai kauanko olin yksin, mutta yksin ollessa kipu palasi ja aloin tuntea tarvetta ponnistaa. Ukko onneksi palasi tuekseni ja sitten jo huusinkin: "paina sitä nappia, se syntyy nyt". Kätilö tuli ja totesi ettei ihme jos siltä tuntuu, kun kohdunsuu on täysin auki. Ponnistusvaihe kesti 20 minuuttia. Aivan viime minuuteilla minulta meinasi usko loppua, se valtava paineen tunne alapäässä, väsymys ja kipu tekivät tehtävänsä. Kätilö oli aivan ihana ja loi minuun uskoa, samoin ukko jaksoi olla täysillä mukana ja kaikin tavoin helpottaa oloani. Kätilö sanoi, että tukka näkyy jo ja tsemppasi jaksamaan vielä yhden kunnon ponnistuksen. Silloin itku tuli ja perkeleet lensi, kun keräsin kaikki voimani siihen ponnistukseen ja se kannatti. Kello oli silloin 12:03, kun vauva rääkäisi!

Sitten vasta itkettikin kun vauva oli syntynyt. Ei sitä tunnetta pysty edes sanoin kuvailemaan, se oli jotain niin ihmeellistä! Muistan kysyneeni, että onko sillä kymmenen sormea ja varvasta? Vauva nostettiin silloin syliini ja sanottiin, että voin laskea itse, ja olihan sillä. :) Saimme 9 pisteen tytön, napanuora oli ollut kerran kaulan ympärillä ja siksi väri oli ollut vähän huono, mutta muuten kaikki loistavasti. 

Istukan syntymistä ei tarvinnut odottaa kuin 10 minuuttia ja ompeleita en tarvinnut lainkaan. Vauva oli ihokontaktissa  pitkään ja rinnalla imemässä lähes tunnin. Vajaan kolmen tunnin kuluttua syntymästä siirryimme osastolle. Olimme kaikki väsyneitä, mutta onnellisia!